Tyttö kuuntelee heviä

Tällainen logo oli Iron Maiden hupparissani..

Kuuntelen heviä. Se ei enää leimaa minua heti saatananpalvojaksi eikä ole mikään tabu, mutta kyllä ennakkoluuloja vieläkin löytyy. Minulta esim. kysytään miten uskallan käydä yksin keikoilla kun hevarit ovat niin aggressiivisia. Olen myös saanut kuulla ettei ole ihme että kuulo on niin huono kun hevi pilaa kuullon. Koulussa Iron Maiden huppariin sonnustautuneena minulle naurettiin että ”miten niin sinua ei kiinnosta sota, oletko katsonut itseäsi peiliin tänään?”

Tästä syystä iloni oli suuri kuin radio Vega (oisko verrattavissa yle suomeen?) toissa päivänä lähetti yli puolen tunnin jutun black metalista. Haastateltavana oli mies joka oli tehnyt gradunsa aiheesta (!!). ”Loistavaa!”, ajattelin. Ennakkoluuloisempia ovat juuri nämä vanhat mummut ja papat jotka kuuntelevat Vegaa. Hyvä aloittaa niistä.

No, sain pettyä. Hevarina tiedän asian jos toisenkin kyseisestä musiikkilajista. Minua ei hätkähdä tieto siitä että keikoilla heitetään yleisön päälle verta ja kuolleita rottia. Mummut ja papat sen sijaan saivat varmaan sydärin ja ovat vieläkin sitä mieltä että hevi on pahasta. Kirkonpolttajista ja saatananpalvojista puhuttiin paljon, muttei missään vaiheessa selitetty ettei kaikkien hevikuuntelijoiden päämäärä elämässä ole kirkon polttaminen.

Eli yritys hyvä mutta mönkään meni. Saan vastedeskin kuulla ettei ulkonäöstäni uskoisi että kuuntelen sellaista örinää. Ja mummut jatkavat ristinmerkin tekemistä ja piilottavat kaikki tulentekovälineet nähdessään minut. No ehkei kummiskaan..

Usko kielitaitoosi!

Olen tällä hetkellä viimeistä viikkoa työharjoittelussa yhdessä ruotsinkielisessä radiotoimituksessa. Koska ei voi olettaa että kuuntelijamme osaavat suomea, pitää toimittajan mieluiten löytää haastatteluihin ruotsia puhuva henkilö. Tästä syystä haastattelupyyntöni alkaa yleensä näin:
”Hei, olen Milli yhdestä toimituksesta ja teen radiojuttua yhdestä jutusta. Puhutko ruotsia?”

Joskus sattuu sellainen mäihä että linjan toisessa päässä on suomenruotsalainen. Useimmiten henkilö kuitenkin pienen hiljaisuuden jälkeen vaivaantuneena ilmoittaa että:
”No joo, tai siis, en minä oikeastaan, jos on ihan pakko niin kokeilen”.
Vaihdetaan kieli ruotsiksi, ja kappas, ihminen puhuu sujuvammin ruotsia kun minä englantia.

Minäkin aiemmin harrastin kielitaitoni vähättelyä. Jos jouduin puhumaan suomea, pyysin aina jossain vaiheessa anteeksi kielitaidottomuuttani.
Mistä ihmeen syystä?
Varmaan puheestani kuuli ettei suomi ole äidinkieleni, mutta kyllä minua ymmärrettiin. Sitä paitsi, mitä se jonka kanssa puhut voi tähän asiaan sanoa? Ainoa hyväksytty vastaus lienee kehuminen, ”ihan hyvinhän sinä puhut”.

Nykyään minua suoraan sanottuna ärsyttää suunnattomasti kun ihminen pienen keskustelun jälkeen pyytää anteeksi kielitaitoaan. Jos olet uskaltanut ottaa kontaktia ns. ”väärällä kielellä”, puhut sitä sen verran hyvin, ettet tarvitse pyytää mistään anteeksi. Lopeta vähättely, usko itseesi!

Kielimuurilla kasvaa kielikukkasia

Olin ennen hyvin tyypillinen suomenruotsalainen. Puhuin suomea ainoastaan kun oli ihan pakko tai kun olin kännissä. Kyllähän minä suomea osasin mutta kynnys puhumiseen oli suuri. Minulla on puolet suvusta suomenkielisiä, mutta koska ne kaikki ymmärtää ruotsia, puhuin niille omaa äidinkieltäni ja ne sitten vastasivat suomeksi. Toimi hyvin niin, mutta näin jälkeenpäin olen tajunnut että just niistä tutuista ja turvallisista olisin saanut oivia treenikumppaneita.

No, sitten tuli yksi baari-ilta paikallisessa joka muutti elämäni. Komea mies tuli kysymään miten menee, ja jo se oli minulle aika vaikea kysymys kun en ikinä ollut tajunnut sitä suomenkielistä tapaa kysyä miten menee ja saada vastaukseksi ”mitäs tässä”. Ja perään joku pieni yksityiskohta tyyliin: ”mikäs tässä, kynin juuri kanan”. Mistä tietää minkä yksityiskohdan pitää valita?

Takaisin siihen baari mieheen. Mietit varmaan miksi kyseinen mies muutti minun elämäni. No, hän on nykyään avomieheni. Miksi tämä yksityiskohta on tärkeä? Hän on suomenkielinen.

Aah, kielimuuri. Yhtäkkiä tyttö, joka tähän asti puhui suomea ainoastaan kännissä, piti ilmaista tunteita ja tavata sukulaisia ”väärällä kielellä”. Omasta mielestäni selvisin ihan kunnioittavasti, jälkeenpäin olen saanut kuulla että avomieheni aika usein hymyili ja nyökkäili vaikkei hänellä ollut aavistustakaan mitä yritin hänelle sanoa. Hyvä alku suhteelle.

Tuossa sinulle syy siihen miksi Kielikukka syntyi. Olemme kaikki suomalaisia, niin suomenruotsalaiset kun suomenkielisetkin, mutta joskus tuntuu siltä kun olisimme ihan eri planeetoilta. Mutta on meillä paljon yhteistäkin.